Keittomaali

Punamultaa, sekoitettuna tervaan tai muihin aineisiin, käytettiin Suomessa jo 1500-luvulla tiilen ja puun ulkomaalaukseen. Tavoitteena oli tiiliseinän siistiminen ja puuseinän tai lautakaton saaminen tiiltä jäljitteleväksi. Vieläkin käytössä oleva keittomaalin perusresepti muodostui 1700-luvulla: ruisjauhoa, punamultaa, vihtrilliä ja vettä. Punamulta-keittomaali yleistyi kansan käyttöön vähitellen 1800-luvun kuluessa.

Keittomaali on taloudellisin ja helpoimmin uusittava ulkomaali – luultavasti myös pitkäikäisin. Se vanhenee kauniisti, ei hilseile vaan kauhtuu pois vähitellen.

Keittomaali on vesiohenteinen, ja maalattavan pinnan on oltava vettä imevä. Sileän tai öljyisen puun päällä ei keittomaali pysy. Aikaisemmin keittomaalilla maalatun pinnan puhdistamiseksi riittää sen harjaus puhtaaksi irtoavasta maalista, seinälle pölynneestä hiekasta, jäkälästä jne.

Keittomaali ei aseta suuria vaatimuksia maalausalustalle eikä maalaustyölle – punamultamaalaus ei juuri epäonnistu.

Sisältö

• Yleistä keittomaalista
• Keittomaalin ominaisuudet, historiaa, käyttöalue
• Punamullan laatu ja sävy
• Uusintamaalaus
• Työohjeet
• Maalattavan pinnan puhdistaminen
• Keittomaaliresepti ja maalin riittoisuus
• Keittoastia ja keittopaikka
• Keittäminen, maalaaminen ja maalaussää
• Kirjallisuutta

Korjauskortti käsittelee keitettyyn jauholiisteriin valmistettua perinteistä punamultamaalia eli keittomaalia sekä antaa suosituksia sen käytöstä.

Korjauskortti nro 12
Museovirasto, julkaistu 2000, 8 sivua.

Kortti on luettavissa vain pdf-muodossa. Avaa tiedosto oikean ylälaidan painikkeesta.

Sivun yläosan valokuva Maarit Mannila 2016, Kulttuuriympäristön kuvakokoelma, Museovirasto.